Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

ISÄN KUOLEMA

Tänä aamuna tuli taas se surullinen olo. Kauhean kova ikävä isääni. Oli pakko istua alas ja kirjoittaa kaikki ulos. Haluan jakaa tarinan myös teille. Se on surullinen tarina, mutta siinä on myös paljon hyvää ja se on kaikki täyttä elämää. Siinä muodossa vain, jona minä olen sen itse kokenut.

Elokuu 1997

Isä oli juuri muuttanut. Kävin hänen luonaan uudessa kodissa tyhjentämässä muuttolaatikoita, taisin jopa vaatia, ettei hän itse pura niitä, jotta saan purkaa. Uuden kodin keittiö oli valoisa ja avara. Asettelin laseja kaappiin. Olin innoissani ja onnellinen, että isä oli muuttanut. Siihen saakka hän oli asunut asunnossa, jonne jäi yksin, kun vanhempani erosivat. Suunnittelimme, että mennään seuraavalla kerralla uimaan taloyhtiön uima-altaaseen.

Oli elokuinen sunnuntai. Koulujen alkuun oli pari viikkoa ja pieni haikeus kesäloman loppumisesta. Kävin päivällä Anttilassa ostoksilla, ilman mitään järkevää päämäärää, mutta ostin kokoelma-cd:n. Tuplalevyllisen brittipoppia. Se oli ihana levy, olin tyytyväinen ja iloissani. En lähtenyt minnekään koko päivänä, hengailin omassa huoneessani piirrellen ja uutta levyä kuunnellen. Oli jotenkin erilainen sunnuntai verrattuna kesäsunnuntaihin muuten ja harvoin olin muutenkaan koko päivän ihan vain kotona äitini ja nuoremman, tuolloin kaksivuotiaan pikkuveljeni kanssa.

Puoli kuudelta soi puhelin. Juoksin vastaamaan. Puhelin oli valkoinen sulavalinjainen yhdeksänkymmentälukulainen pöytäpuhelin korkean senkin päällä. Soittaja oli äitini sisko, joka pyysi äitiäni puhelimeen. Kuulin äänestä ja olin tottunut muutenkin kuulostelemaan aikuisia, että kaikki ei ehkä ollut ihan ok. Jäin 13-vuotiaan pikkuveljeni huoneen ovelle kuuntelemaan. Äitini olemus ja ääni muuttui kauhistuneeksi ja jotenkin sain selvyyden, mitä oli tapahtunut. Jalat lähtivät alta.

Iskä, pikkuveljeni ja serkkupoika ovat olleet uimassa ja siellä on ollut kova virta ja joku joutunut pinnan alle…

Kaikki mahdolliset kauhukuvat pyörivät päässäni ja kädet tärisivät, makasin pikkuveljeni huoneen lattialla ja itkin. Äiti lopetti puhelun ja selvisi, että pikkuveli on kunnossa. Mutta entä iskä ja 14-vuotias serkkupoika?!

Pitää lähteä mummulaan. Meillä ei tuolloin ollut autoa ja haimme auton lainaan tuttavalta. Mietin, miksi tuo auton lainaaja ei voinut olla se, joka on nyt kadoksissa, miksi juuri isäni. Äiti ajoi. En kyllä ymmärrä miten se on pystynyt. Elokuinen ilta oli kaunis. Oulusta Kuusamoon päin ajettaessa on pitkä hirvisuoraksi kutsuttu tienpätkä, se tuntui loputtomalta. Aurinko paistoi kauniisti ja lämpimästi vielä illallakin. Olihan ollut muutenkin erityisen kuuma kesä ja täydellinen uimapäivä. Siksi ne siellä mummulassakin olivat lähteneet uimaan.

Mummulassa oli kaaos. Pikkuveli oli siellä. Itkua kaikkialla. Epätietoisuutta. Ihan hirveää. Selvisi, että uimapaikalla sattumalta myös uimassa olleet toiset serkkuni äitini puolelta olivat saaneet pelastettua pikkuveljeni, mutta serkkupoikaani virrasta pelastamaan lähtenyt isäni oli serkkupojan kanssa kadonnut veden pinnan alle. He olivat kadoksissa, Livojoessa. Olisivatpa vain kelluneet vähän matkaa ja nousseet rantaan. Siellä ne ehkä ovat saunaa lämmittämässä mökillä, vähän matkan päässä alajuoksulla.

Pöydällä oli pizzalaatikoita. Muut mummulassa olivat lähteneet hakemaan Pudasjärveltä pizzaa sillä aikaa, kun iskä ja pojat käyvät uimassa. Istuin ruskealla nahkasohvalla ja itkin. Seurakunnalta oli tainnut tulla joku kriisiapuhenkilö. Sattumalta kylään juuri tuona päivänä sattuneet kaukaisemmat sukulaiset joutuivat kaiken kauhun keskelle.

Joella oli varmaankin ihmisiä etsimässä kadonneita koko illan. Me lähdimme myöhään illalla ajamaan takaisin Ouluun. Äärettömän onnellisina siitä, että pikkuveli oli kunnossa, mutta aivan shokissa ja hädässä isäni ja serkun takia. Kotona äiti teki meille veljeni huoneen lattialle patjoista leveän pedin, jossa nukuimme kaikki vieretysten. Yhdessä koko perhe. Tai en muista pystyikö kukaan itkemiseltä ja järkytykseltä nukkumaan.

Uusi viikko alkoi. Oli kuin kauhea sumu, jonne olimme joutuneet, vaikka elokuun päivät pistivät parastaan. Kesä oli kaunis. Viikon aikana kadonneet löytyivät, sekä isäni että serkku. Molemmat ehtivät olla monta päivää vedessä. Olisin halunnut päästä katsomaan isääni, mutta en saanut, ei kuulema ollut sen näköinen, että tekisi hyvää. Isälläni oli aina kaulassa kultainen kaulaketju. Hän mietti sen ostamista pitkään, oli sen verran arvokas ostos. Kerran sitten oli käynyt ostamassa, sellainen vähän paksumpi ketju, muistan kuinka iloissansa sitä esitteli, että eikö oo kuule komia kultaketju. Oli se. Isääni katsommassa käyneet kertoivat, että ketju oli tiukasti isäni kaulan ympärillä. Ymmärsin, ettei mun pidä nähdä enää isääni.

Muutama päivä onnettomuuden jälkeen näin ystäviäni. En muista mitä he sanoivat tai että halattiinko, tärkeintä oli, että he olivat siinä. Pääsimme yhden kaverin auton kyydillä viettämään iltaa puistoon, jossa pojat skeittasivat. Paikalla oli paljon kavereita. Eivät he tainneet juurikaan osata kohdata suruani, mutta ei se haitannut. Tiesin, että he kaikki kyllä tiesivät. Muistan siltä illalta yhden pojan katseen. Hän katsoi mua tiukasti, mutta lempeästi ja näin niistä silmistä ne surunvalittelut tai sen empatian, jonka siinä hetkessä tarvitsin, vaikkei mitään muuta katseen lisäksi tapahtunutkaan. Muistan vain sen, että oli lämmin ja kaunis ilta, kaikki ystävät koolla, ihan tavallista, mutta minun sisälläni suuri suuri suru, mutta samaan aikaan olo oli ihan hyvä ja turvallinen.

Olin keväällä päässyt läpi lukion ensimmäisen luokan. En oikein viihtynyt lukiossa, jossa olin ja olin hakenut käsi- ja taideteolliseen keväällä. Jos pääsisin, menisin sinne ja kävisin lukion siinä sitten sivussa, suunnittelin. Isä oli ostanut mulle alkukesästä Sofian maailman. En muista, että isäni olisi koskaan aiemmin antanut minulle kirjaa. Hän kertoi, että oli mennyt kirjakauppaan ja pyytänyt myyjältä apua, että haluaa ostaa kirjan 17-vuotiaalle tyttärelleen. Sofian maailman olivat myyneet. Isä pyysi, että kävisin lukion loppuun, etten menisi sinne käsi- ja taideteolliseen. En ole kirjaa koskaan lukenut loppuun, mutta se on minulle todella tärkeä. Ehkä enemmän ajatuksena kuin itse kirjana. 

Selvisi, että pääsin hakemaani kouluun. En ottanut paikkaa vastaan. Päätin, että teen niinkuin isäni toivoi. Syksyllä sain siirrettyä itseni toiseen lukioon, jonne halusin ja olin tyytyväinen ja iloissani. En muista, että onnettomuus olisi vaikuttanut koulunkäyntiini erityisemmin. Yhden uskonnon kokeen kyllä taisin päästä läpi vain kirjoittamalla tarinan isästäni ja onnettomuudesta ja surusta, enkä ollenkaan niistä aiheista joita kokeessa kysyttiin. Suru oli minussa läsnä, vaikkei se ehkä kovin selkeästi näkynyt.

Joskus, kun kotibileissä juotiin vähän, suru nousi pintaan ja itkettiin ystävien kanssa yhdessä. Poikakaverin kanssa toivottavasti juttelin myös. En oikeasti muista yhtään, mutta ainakin olisi mukava ajatus, että olisin käynyt surua läpi. Tuohon aikaan ei ilmeisestikään tarjottu mitään keskusteluapuja mistään, minä en ainakaan koskaan jutellut aiheesta kenellekään ammattilaiselle (paitsi muissa yhteyksissä sitten 15 vuotta myöhemmin). Meistä tuli onnettomuuden jälkeen äitini ja pikkuveljieni kanssa tiivis nelikko. Keskenämme puhuttiin asiasta, kun siltä tuntui ja aina sai itkeä jos itkettää ja näyttää surunsa. Opimme varmasti ainakin sen, että eletään elämää just siinä hetkessä ja ollaan kiitollisia siitä mitä milloinkin on, että kaikki voi loppua yllättäen. Tuolloin kaksivuotias pikkuveljeni piti meidät ihanasti arjessa kiinni ja oli niin suloinen, hauska ja ihana, että elämä jatkui ihan lempeästi surusta huolimatta.

Tänään isäni kuolemasta on 7 523 päivää. Ihan kaikkina noina päivinä en varmasti ole isääni enää ajatellut, mutta monena olen. Itkenyt olen paljon ja miettinyt miten se kaikki on heijastunut myöhempään elämääni. Mitä isä olisi mistäkin asiasta mieltä. Kuinka olisikaan kiva, että iskä tulisi auttamaan ja laittamaan mulle lampun kattoon. Itken aina, kun joku kirjoittaa facebookissa, että isänsä vaihtoi tyttärensä autoon taas renkaat, se kuulostaa niin ihanalta, isämäiseltä rakkaudenosoitukselta. Sitä mietin, kuinka hän olisikaan nauttinut isovanhemmuudesta. Vienyt lapseni kalareissulle ja vetänyt pulkassa pitkin metsiä. Kuinka ylpeä hän olisikaan siitä, että pikkuveljestäni tuli lääkäri. Mitäköhän hän miettisi siitä mitä kaikkea minä teen. Oltaisiinkohan me pelleilty ja keksitty yhdessä jotain hupsuja roolihahmoja, kun molemmat oltais katsottu Putousta. Äitini oli aina sitä mieltä, että isäni olisi pitänyt hakea johonkin teatterikouluun, että hänessä olisi ollut ainesta (niin olisikin!), mutta eihän pienestä kylästä Pudasjärveltä noin vain minnekään sellaisiin haettu tai menty, pelkkä Helsinkikin oli äärettömän kaukana. Olisikohan isäni vielä nykyäänkin soittanut mulle, kun tarvitsee uusia vaatteita ja yhdessä mentäis Pukumieheen ostamaan jiinssejä (farkut, mutta iskä kutsui jiinsseiksi) ja neuleita. No, ne nyt vain ovat jossitteluja, mutta tavallaan aika kivojakin sellaisia.

En ole yhtään uskonnollinen ihminen, mutta siihen uskon, että kyllä me vielä iskän kanssa nähdään. Uskon myös, että muutama mystinen lintukohtaaminen viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana ovat olleet iskäkohtaamisia linnun muodossa. Kerran lintu pysähtyi kolibrin lailla ikkunan taakse asuessani yhdeksännessä kerroksessa, oli siinä hetken ja kuin katsoi, kun makoilin sängyllä vastarakastuneena. Toisen kerran lintu lensi sisälle taloon, jossa asuimme. Pysähtyi istumaan sängylle tyynyni päälle, katsoi minua ja lensi mutkikkaan reitin takaisin ulos. Haluan ajatella, että isä on käynyt linnun muodossa tarkistamassa, että kaikki on hyvin. 

Iskä sanoi mulle neljä vuotta ennen kuolemaansa, kun olimme Silja Serenadella seilaamassa Ruotsista Suomeen, että muista Tiina aina kunnioittaa merta. Siksi ehkä koen välillä aina tärkeäksi saada käydä siellä laivalla ja katsella merelle ja miettiä iskää ja vähän itkeskellä. Ikävä sinua isi.

Rakkaudella, Tiina

Loppuun vielä muutama valokuva, jotka löysin valtavasta laatikosta, joka on otsikoitu: Kuvia ei albumiin! Eli syystä tai toisesta albumeihin pääsemättömiä valokuvia ja oikeastaan juuri siksi niin mahtavia.

Mummulassa jonkun synttärikakkukahvit. Saattaisi olla kesä 1987. Kuvassa isäni äiti, äitini isä, isäni, pikkuveljeni ja minä.

Espanjassa 80-luvulla. Vanhempani ja perhetuttu. 

Mahtavaa, että tällainen kuva on. Tuollainen se just oli. Varmaan sanonut, että kattokaapa lapset, ihan hyvin voi käyä vähän auton katolla seisomassa. 

Rukalla tuttavaperheen kanssa joskus 80-luvun lopulla. Iskän kans oli hauska lasketella, se lähti innoissaan aina meidän mukaan metsäreiteille, ei ollu niin justiinsa jos vähän pöllähteli välillä. Hauskaa oli aina!

Tällaisia kuvia meillä on paljon. Veljeni, isäni ja äitini isä. Mummulassa ollessa käytiin usein autoajeluilla, käytiin katsomassa tällaisia komeita maisemia ja olivatko puut kasvaneet tai että näkyisikö kotkia. Aivan ihania muistoja ja mahtava kuva! 

24 Comments

  1. Reply
    M

    Itkuhan siinä pääsi, kun luin tekstin! Niin koskettava teksti ja kuinka kauniisti asiasta kirjoitit <3 Kiitos, kun jaoit tämän meidän lukijoiden kanssa!

  2. Reply
    Petra

    Kiitos Tiina kun jaoit tarinasi. Se on surullinen ja kaunis, elämää itseään. Minulla tuli tarinasta sellainen mielikuva, että isäsi oli sellainen kuin mielikuvani sinusta; täynnä kuplivaa elämäniloa <3

  3. Reply
    Kati

    Me isien tyttäret, molemmat nuorena isän menettäneet (olin 14). Itku tulee välillä ja vielä 33 vuoden jälkeenkin tulee hetkiä, joista haluaisin kertoa isälle.
    Uskon samoin kuin sinä, että välillä isä käy katsomassa, että kaikki on hyvin. Samoin hän tulee välillä niin elävänä uniini, ettei aamulla haluais herätä.
    Ihanaa huomata, mistä olet hulluttelusi perinyt. Ettei elämää tai kuolemaa tarvitse ottaa niin vakavasti. Sillä elämäänhän tämä kaikki kuuluu.
    Isäsi on varmasti sinusta niin ylpeä!

    1. Reply
      Tiina Post author

      Ihanaa, että näkee niitä uniakin, joissa isä on läsnä! Mä en oo moniin vuosiin nähnyt. Ja onneksi se ikäväitkukin toisinaan auttaa tai helpottaa tai on ainakin ihan sallittua. Sieltä se hulluttelu jostain varmasti kumpuaa minuun. Ja niin, elämäähän tää vaan on kaikkinensa. Kiitos Kati! <3

  4. Reply
    Kaisa

    Tämä tapahtuma kosketti minua aikanaan valtavasti, ja mietin kovasti, miten siellä perheessä, keille tämä tapahtui, pärjätään. Mummilani oli siinä lähellä. En ole ennen tiennyt, että kyseessä oli sinun perheesi.

    Kiitos kauniista, koskettavasta tekstistä ja kokemuksesi jakamisesta <3

    1. Reply
      Tiina Post author

      Voi että Kaisa, lämmittää sydäntä kovasti se ajatus, että on ollut jonkun ajatuksissa vaikkei ole siitä tiennyt. <3 Kiitos! <3

  5. Reply
    Anna

    Olipa kauniisti kirjoitettu hirmu surullinen tarina. Ihanat nuo lintukohtaamiset <3. Sun tarvii käydä katsomassa se Coco. Siinä on niin ihanasti läsnä se ajatus miten poismenneet on aina läsnä muistoissa ja joskus taas tavataan <3.

    1. Reply
      Tiina Post author

      Voi kiitos Anna! Ehkäpä pitää mennä lasten kanssa katsomaan se, vaikka en kauheasti jaksa animaatioelokuvia (=nukahdan aina). <3

  6. Reply
    Ulla - Kadun aurinkoisella puolella

    Ei tässä lukiessa kyyneliltä välttynyt. Kaunis kirjoitus kipeästä asiasta. Huomaa, että olitte kyllä läheiset ja rakastit isääsi.
    Mä myös uskon noihin lintukohtaamisiin. Uskon, että mun luonani käyneet linnut ovat olleet pappani.

  7. Reply
    Henna

    Kiitos. Niin koskettavasti kerrottu. Samassa joessa lapsena olen uinut ja Pudasjärven mummulassa kesät viettänyt. Kiitos kun jaoit tämän <3

  8. Reply
    Milla / Periaatteen Nainen

    <3
    Voi sinnuu.
    Kirjoitat kaiken surun takaakin kovin kauniisti ja elämänmyönteisesti, ilman katkeruutta vaan kiitollisuudella. Se varmasti tekisi isäsikin iloiseksi.
    (Oman isän kuolemasta lienee pikaisella matikalla 2596 päivää… ja joskus se varmasti helpottaa.

  9. Reply
    B

    Olen surullinen, että elämä ei ole ollut sinulle hellä. Käsittämättömällä tavalla osaat haikeassa tekstissäsi kuljettaa rinnakkain kauneutta ja tuskaa. Kertomaasi lukiessa on lohdullinen olo, vaikka tarinasi koskee. Tuntuu että suru on päässyt sinusta jotenkin jo vapaaksi eikä pakahduta vain. Ajattelen lämmöllä pientä Tiinaa, isompaa Tiinaa, sua.

    Olen menettänyt isäni toisella tavalla, enkä surukseni ole vielä albumivaiheessa. Tämä tuo valoa siihen matkaan.

    1. Reply
      Tiina Post author

      Voi B, kiitos ihanasta viestistäsi! <3 <3 <3 Mullakin on olo, että suru on jo poissa. Kaikkea kaikkea ihanaa ja hyvää sulle! Oot usein ajatuksissa vaikkei niin hyvin tunnetakaan! <3

  10. Reply
    Pau La

    Ääh, ei pitäis lukea tämmöisiä tarinoita, kun minähän rupean pillittämään. Eksyin blogiisi nyt kahvitauolla ensimmäistä kertaa Project Mama-blogista. Enkä pysty nyt kirjoittamaan mitä mielessäni pyörii, koska muuten hajoan totaalisesti. Tsemppihalit sen sijaan pystyn kirjoittamaan itkemättä :)

    <3

Leave Your Comment