Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

TÄSTÄ TULIKIN TARINA JAUHELIHAKASTIKKEESTA

Arkiruokasarja jatkuu toiseen osaan. Makaroonin ja jauhelihakastikkeeseen. Sekä tuoreeseen ruisleipääsiivuun siihen kaveriksi, jonka päällä on kurkkusiivut ja juustoa sekä tietysti vihreä kimaltava drinkkisateenvarjo. Koska jos joskus joudutte tilanteeseen, että lapsi kiukkuaa nälissään ja huutaa jo valmiiksi, että on kauhea nälkä ja ei muuten aio syödä sitten mitään, koska äiti on ihan tyhmä… Niin, tilannetta voi koittaa muuttaa suuntaan tai toiseen (ei voi tietää etukäteen kumpaan) sillä, että rullaa juustosiivut ja asettaa sateenvarjon leivän päälle. Näpsäkkä kikka!

Itse tykkään jauhelihakastikkeesta eniten jonkun muun kuin tavallisen makaronin kanssa. Minusta muodolla on todellakin väliä. En mielellään itse syö perusmakaronia, mutta tykkään sen muodosta noin muuten. Ei mulla tästä ruuasta sen kummemmin ole oikein mitään sanottavaa. Kastikekin tuli meille pakkaseen suoraan ystävältä, kun sairastimme koko perhe ja jääkaappi ammotti tyhjyyttään. Tavallista jauhelihakastiketta.

On mulla kyllä yksi ihana jauhelihakastikemuisto. Se on lapsuudesta. Mummulastani Pudasjärven Pärjänsuolta. Mummuni Olga teki mielestäni maailman parasta jauhelihakastiketta 80- ja 90-luvuilla, kun mummulassa eniten aikaa vietin. Sitä ei koskaan syöty makaronin kanssa, vaan tietysti perunoilla. Tietysti. Kyllä te jotkut saatatte muistaa ne mummut, jotka sata vuotta sitten syntyivät ja niiden ruuat. Peruna oli peruspilari. <3

Olimme mummulassa usein, lähestulkoon joka viikonloppu. Hurautettiin autolla Oulusta puolisentoista tuntia iskän keltaisella mersulla punaisen mummulan pihaan. Yleensä mummu kurkki jo ikkunasta, katsoi kuka siihen pihaan ajoi. Tätä kirjoittaessa kyyneleet nousevat silmiin, kun muistan niin tarkasti miltä tuntui, kun avasi auton oven, sen vähän raskaan vanhan mersun oven ja miten se loksahti kiinni. Sai paukauttaa ihan kunnolla. Iskän auto oli maailman ihanin! Keltainen mersu, ehkä siistein mitä olla voi!

Autolta mummulan ovelle oli muutama juoksuaskel ja seitsemisen porrasta porstuan ovelle. Ovi oli kevyt ja rämisevä. Ensin tultiin kylmään ulkoeteiseen eli porstuaan. Siinä oli pöydällä talvehtivia pelagoonioita ja soppakulho liinan alla. Ehkä rieskoja. Seuraavassa ovessa oli vähän löysä kahva ja tultiin eteiseen. Sekin oli vielä vähän vilpakka, siihen jätettiin takit. Naulakko oli aina pullollaan takkeja. Hattuhyllyllä oli mummun ihana muhkea vaaleankirsikanpunainen pipo, just samanlainen kuin Samujin chunkybeanie. Rakastin sitä. Eteisestä huikattiin mummulle ja papalle tervehdykset. Pappa köllötteli sohvalla ja katsoi televisiota. Mummu istui pirtin penkillä tai touhusi keittiössä.

Papan kanssa ei koskaan taidettu juuri halata, mutta mummu halasi. Se oli maailman pehmein mummu. Käsivarret tuntuivat pehmoisilta, sellaisilta miltä mummujen käsivarret tuntuvat. Mummulla oli pitkään pitkät hiukset ja aina nutturalla, se oli sellainen turvallinen mummukampaus. Tykkäsin aina kaikista isovanhemmistani, mutta kyllä Olga-mummun kanssa oli kivointa, se oli semmoinen hassutteleva, ihana, rieskantuoksuinen silmälasipäinen leppoisa ja hauska, semmoinen oikea mummu, mummu uulla, ei oolla eikä iillä.

Palataanpas siihen jauhelihakastikkeeseen, tai jonnekin sinnepäin.

Mulla oli siinä mummulan keittiössä ihan oma paikka. Pappaa vastapäätä. Kumpikaan meistä ei suostunut syömään missään muualla. Pappa odotti niin kauan, että joku, joka oli hänen paikalleen mennyt, lähtisi pois, ennenkuin tuli pöytään. Pappa ei ollut mikään äkäinen tapaus eikä pahastunut jos hänen paikallaan joskus joku istui, ruukasi vain istua omalla paikallaan pöydässä. Minä taas… No, saatoin joskus riidellä serkkupoikani kanssa, joka myös tuosta samasta paikasta tykkäsi ja ehkä joskus siihen tahalleenkin meni, kun tiesi, että se on mun. Se oli ihana paikka. Penkin päädyssä, ikkunan vieressä. Ikkunasta näki lintulaudalla vierailevat oravat sekä suoraan tielle. Saattoi helposti todeta millainen auto siitä milloinkin ajoi tai joskus jopa raportoida ohi kulkevat polkuriajelijat tai pyöräilijät, pikkukylällä kun oltiin. Kun penkiltä kääntyi pois, näki suoraan pirtin puolelle ja ovelle, jos joku tuli sisälle. Muistan myös miltä ikkunan alla olleen patterin termostaatti tuntui, siihen kun joskus töksäytti jalkansa, kun istui pöytään.

Niin tosiaan se kastike. No, se oli aivan tavallista mummun kastiketta, ei mitenkään erityisen mausteista eikä ainakaan tomaattista. Mutta se minkä halusin kertoa, oli se, miten sen söin! Joka kerta. Muussasin potut haarukalla ja otin samalle haarukalle sekä pottua että kastiketta ja kaadoin ne toisessa kädessä pitelemälleni tuorekurkkusiivulle. Sitten annos sormiruokana suoraan suuhun! T ä y d e l l i s t ä! Olen joskus yrittänyt tätä samaa äitini luona tai jopa omassa keittiössäni, mutta eihän se miltään oikein maistu. Eikä tarvitsekaan. Tai ruoka kyllä maistuu, mutta se tunne mikä siihen kuuluu, se ei. Mummulan jauhelihakastikemuisto pysyköön ihanana ruokamuistona ja hyvä niin.

 

5 Comments

  1. Reply
    Maisa

    Miten ihana kirjoitus! <3 Minulla on hyvin samankaltaisia muistoja mummolasta. Voi näitä muistoja.

    ps. mun isillä oli valkoinen mersu. :D

  2. Reply
    R

    Kyllä murusoosi ja keitetyt kokonaiset on meidän perheen yks arki (lohtu) ruoka. Hääpäivänämmekin mies keitti oman maan perunat ja pyöräytti jauhelihasoossit ni kiukkuiset morsmaikku, taapero ja tuleva anoppi saatiin hiljaiseksi.

  3. Reply
    Reetta

    Miten ihana mummulakertomus! Me syötiin mummulassa aina makaronivelliä :) Minäkin koitin sitä joskus kotona tehdä, mut ei kukaan osaa sellasta makaronivelliä tehdä kuin mummu. En ainakaan mä :) Lapsuuden parhaat muistot, ai että! Ja miten mummu aina keitti sitä velliä just mulle, koska just mä tykkäsin siitä hirveesti. *sata sydäntä*

    1. Reply
      Tiina Post author

      <3 <3 Ihana makaronivellitarina! Ehkä siinä on syynsä miksei me osata tehdä samalla tavalla ja meillä pitää sitte itsellämme tehdä jollekin samanlaisia muistoja eri ruuilla tai jollain muulla jutulla! <3

Leave Your Comment