Tietoa mainostajalle ›

TERVEISIÄ OPETTAJALLE VUOTEEN -92

Päädyin tällä viikolla tekemäni opesijaisuuden kautta mietiskelemään opettajan merkitystä lapsen elämään. Opettajana oloa ja sen vaikutusta lapseen. Minulla on ystäväpiirissä useita opettajia ja mua on aina kiinnostanut opettaminen, se oli toiveammattinikin lapsena ja pitkään nuoruudessakin, mutta en kuitenkaan, mistähän lie syystä, päätynyt ikinä edes harkitsemaan hakemista opettajakoulutukseen. Vuosia sitten mietin vielä, että ehkä käsityönopettajana voisi olla kivaa, mutta sittemmin olen tullut siihen tulokseen ja päätelmään, että juuri nyt mun tapa olla ja ns. opettaa kässäjuttuja on vaikkapa tämä blogi. Enemmän oon ehkä kuitenkin sellainen inspiraation luoja ja tuoja, kuin että tiukasti opettaisin (koska tiukkis opehan mää kummiski olisin ja entivanhaisia patalappuja virkkauttaisin, hehe).

No mutta siis, nyt meinaa karata sivuraiteille. Sitä mietin, että kuinka suuri merkitys sillä opettajalla onkaan siellä koulumaailmassa. Yksikin kannustus lapselle tärkeässä asiassa voi kääntää kelkkaa tiettyyn suuntaan ja lapsi saa tarvitsemansa rohkeuden toimia tietyllä tavalla. Tuon sijaisopekoulupäivän jälkeen aloin miettiä omia opettajiani, Riitta-Liisaa, Marjattaa, Vikkeä ja Markkua. Ja mietin, oliko mulla joskus joitain sijaisia, ja että millaisia muistoja mulla heistä oli. Kun tietysti tuli itselle sellainen olo, että olinkohan mä yhtään hyvä tai ettei oppilaille ainakaan jäisi minusta olo, että se sitten oli hirveä sijainen silloin kerran! Muistin heti ainakin yhden opettajan, enää en tosin ole varma olikohan hän sijainen vai, mutta sillä ei tarinan kannalta ole merkitystä. Hän oli meillä muistaakseni puoli vuotta tai sitten opetti vain satunnaisia aineita, mutta jotain mitä muistan tarkasti, olivat hänen tuntinsa, joilla hän näytti meille kuvia maailmanympärimatkaltaan! Pitkiä diasarjoja Australiasta ja Uudesta-Seelannista. Muistan kuinka saatoin päivätolkulla miettiä niitä kuvia ja sitä ihanaa maailmaa, joka niissä näyttäytyi, haaveilla. Se oli aika paljon oululaisessa lähiössä asuvalle tytölle, jonka ainoa pidempi ulkomaanreissu taisi olla loma Rodokselle (joka sekin oli ihan mielettömän ihana!). Matkat lapsuudessani ulottuivat lähinnä Ruotsiin tai Ruotsista Suomeen, Pudasjärvelle mummulaan, joskus asuntovaunumatkoilla jossain, mutta Helsingissä kävin lapsena muistaakseni vain kerran, kesälomareissulla kesällä -89.

Ne sen nuoren naisopettajan näyttämät kuvasarjat, niistä jäi minuun jälki. Sellainen ihmeellinen pieni tietynlainen seikkailunhalu, kaipuu ihaniin paikkoihin, joiden olemassaolosta en edes vielä tiedä. Ne kuvat. Kauniit valokuvat. Diat, se kun kuva loksahtaa paikoilleen ja kuva ilmestyy valkokankaalle. Ihanat kuvat, joissa on erilaisia kauniita ja karujakin, hyvin monenlaisia paikkoja maailmalta. Tajusin sen maanantaina ystäväni autossa, sellaisena salamaniskuna yhtäkkiä, kun tästä opettaja-asiasta puhuin ja pohdin ja muistelin niitä omiani, että se opettaja silloin – hän oli se, joka minuun sai sen rakkauden fiilisteleviä reissu-, matka- ja maisemakuvia ja seikkailuja kohtaan. Eipä tainnut opettaja silloin tietää, että 25 vuoden kuluttua Tiina täällä muistelee ja pohtii tällaisia. Kiitos M-M!

Sienikuvat kuvat

2 Comments

  1. Reply
    M-M

    Tämä blogikirjoitus sai kyyneleet silmiini ja varmistuksen siitä, että opettaminen on edelleenkinin se oma, maailman paras ammattini. Kiitos polkkatukkainen ja kaunisilmäinen Tiina sanoistasi.

    1. Reply
      Tiina Post author

      <3 Kaikki opettajaystäväni sanoivat samaa, että tällainen palaute pitäisi aina saada kuuluviin hänelle kelle kuuluu. Kaikkea hyvää sinulle!

Leave Your Comment