Tietoa mainostajalle ›

KUUSI VUOTTA SITTEN SYNNYTIN POJAN

Tiina, mää en ees ajatuksena voi käsittää miten sää aina jaksat tehdä näitä? Totesi lähes kippurassa nauraen eilen ystävä, kun tulla tupsahti lapsensa kanssa meille illalla ennakkojuhlimaan tämän päivän synttärisankaria. Niin no, lähinnä siinä koetin estellä lasta kiipeilemästä pöydälle popkornin perään ja rutistelemasta koristeita, tomusokeri pöllysi samalla ku kiipesin yläkaapille ottamaan tasselinauhaa, ikkunalaudalla oli kaatunut tulppanimaljakko, jossa ei onneksi ollut enää vettä (ihmettelinkin nuupahtanutta olomuotoa) ja isompia lapsia kielsin tulemasta keittiöön koska äiti tekee täällä ylläriä! Keittiö oli kuin jonkun taistelun jäljiltä, tiskiallas pursusi astioita ja hoksasin alkaa kaivelemaan roskiksesta sopivan värisiä paperinpaloja, jotka hetkeä aiemmin sinne nakkasin, koska niistä saa hyvin leikattua liekit kakkukynttilöihin. Nauratti kyllä tuo ystävän kommentti, mutta osaan kyllä vastata siihen: vaikka elämä on kiireistä ja välillä vähän tylsää, ankeaa ja kalapuikkoja ja kaurapuuroa, niin tuun vaan niin onnelliseksi sen arkisen varttitunnin aikana, kun sotken huomaamattani koko keittiön ja läväytän siihen keittiönpöydälle ne eskimot levälleen ja pursotan päälle turkoosia sokerimönjää ja monta hyppysellistä strösseliä. Jos en tekisi niin, olisin paljon onnettomampi ihminen. Vaikka siihen vartissa saadun sotkun siivoamiseen meneekin suhteessa varmaan nelinkertainen aika. 

Äiti tekee täällä ylläriä -hetkeen sisällytin vielä muutaman minuutin valokuvaamista ja mietin, että kyllä tää näyttäis varmasti sekopäiseltä hommalta, jos ulkopuolelta kattelis. Ajankäytöllisesti ihan älyttömän tehokkaalta! Toki olisin voinut pyytää lapset keittiöön ja tarjota heille pakkasesta suoraan ne eskimot ja mikrosta pussillisen popkornia, mutta ei, luultavasti lapsetkin ihmettelisivät, että mikä nyt on. Kaikella sillä laittamisella ja samanaikaisella sotkun aiheuttamisella oli myös suuri syy. Tuo tänään kuusi vuotta täyttävä ihana, maailman söpöimmillä hymykuopilla varustettu silmälasipäinen pieni, mutta jo niin iso, hurmurispoikainen. Lauloimme hänelle onnittelulaulun, söimme pikkuherkut ja hän sai avata suuren pakettinsa ja rakennella sitä sitten rauhassa koko illan.

Hän syntyi elämäntilanteeseen, joka oli vaikea. Olimme muutama kuukausi aiemmin eronneet isänsä kanssa, mutta asuimme silti kaikki yhdessä. Olin rikki ja kamalan surullinen. Hänen ollessa vielä vatsassani, itkin paljon, siis todella paljon, niin että päätä särki aina nukkumaan mennessä, mutta päätin, että jokainen kyynel jonka vieritän, on pois hänen itkuistaan. Ja niin olikin! Huhtikuun 12. päivänä syntyi aurinkoisin vauva, jonka olen koskaan kohdannut, rakas hymykuoppapoikaseni. Annoin kaiken sen valtavan rakkauden, jonka syntymänsä minussa sai tulvimaan, vain ja ainoastaan hänelle ja siskolleen. En ole ikinä ollut enempää läsnä ja satapronsettisesti äiti ja niin lähellä lapsiani kokoajan, kuin silloin. Kaikesta siitä tavallaan kurjasta ajasta, hänen vauvavuosistaan, en juurikaan muista muuta kuin että olin samaan aikaan äärettömän onnellinen ja sydäntä riipivän surullinen ja pettynyt kaikista niistä menetetyistä haaveista elämän suhteen, mutta tunne niistä ajoista on silti aivan lämmin. Meistä kasvoi mahtava kolmikko olemaan yhdessä silloin kun olemme yhdessä ja koen, että poikani on minulle se ihminen, joka piti minut järjissäni ja joka sai aikaan myös sen muutoksen siksi Tiinaksi, joka olen nyt.

Kuudessa vuodessa tuosta aurinkoisesta vauvasta on kasvanut sydämellinen, ihana, vitsikäs pian jo eskarilainen, joka edelleen haluaa kävellä kaupungilla äidin kanssa käsi kädessä. Onnea maailman rakkain keskimmäiseni! Sinne hän lähti päiväkotiin uudessa yksisarvisasussaan ja viettämään synttärijuhliaan ja pääsiäispyhiä isänsä perheen luo. <3


2 Comments

  1. Reply
    Kototeko/Sanna

    Onnittelut sinne! Kaunis kirjoitus. Meillä eka lapsi syntyi kans aika haastavaan tilanteeseen. Eri syistä kylläkin. On todella helppo samastua tuohon varttitunnin keittiön räjäyttämiseen. Itsellänikin harva se päivä töiden jälkeen esim. ruoanlaiton lomassa kaikenlaisia kuvaussessioita. Riisit saattaa palaa pohjaan, kun unohdun kuvaileen tai tekemään jotain pientä ompeluhommaa tms. Ja todellakin hallitsen sen räjäytysefektin… jollei meillä asuis miestä, joka ei pidä sotkusta, olisi kotimme taatusti aika eri näköinen. 😉 Itse kun pystyn hyppimään kasojen yli ja häivyttämään sotkut mielessäni ja näkökentässäni taka-alalle. Nykyisin oon saanut jo vähän jotain ryhtiä siihen, ettei nyt ihan järjettömän montaa proggista ois samaan aikaan meidän huiman suuressa 72 neliön asunnossa, jossa pitäis jäädä tilaa vähän muullekin… 😬

Leave Your Comment